New York Timesin Lou

Tapasin tänään toisen taloustoimittajan, ehkä vähän paremman kuin minä itse. [vähän :-) ].

Kävin kuuntelemassa, kun New York Timesin taloustoimittaja Louis Uchitelle esitelmöi Cornellin ILR Schoolissa. Hän kertoi viimeisimmästä kirjastaan "The Disposable American: Layoffs and Their Consequences".

Uchitelle oli sitä mieltä, että amerikkalaiset ovat hyljänneet ajatuksen työpaikkojen säilymisestä. Kukaan ei nouse kunnolla vastarintaan, vaikka firmat tekevät massiivisia joukkoirtisanomisia.

"Tämä on mennyt liian pitkälle."

Hän oli kirjaansa varten haastatellut monia irtisanottuja, niin pomoja kuin työntekijöitäkin. Hän puhui yleisölle irtisanomisten (ei siis työttömyyden) aiheuttamasta psykologisesta traumasta, irtisanomisten kipeydestä ja itsetunnon menetyksestä. Arvostus ja sen menettäminen oli avainsana.

"Tremendous waste", Louis puhkui.

Louis myönsi, etteivät journalistit ole kovin hyviä keksimään ratkaisuja. (kysymysten asettaminen kai onnistuu paremmin, ainakin toivottavasti?!).
Hän toivoi, että voisimme palata takaisin yhteisölliseen yhteiskuntaan ja vaatia yrityksiä kertomaan tarkasti, kuinka monta irtisanomista vuoden aikana onkaan tullut, mitä vahinkoa siitä on aiheutunut ja säästyikö niiden ansiosta todellakin rahaa. Hän myös vaati valtiota hätiin.

Ainakaan minua Uchitelle ei kovasti yllättänyt. Kyllä minä tiesin, että irtisanomiset eivät ole kiva juttu, eivät työntekijälle eivätkä pomolle. Senkin tiesin, että usein irtisanomisen jälkeen irtisanotut eivät saa yhtä hyvin palkattuja töitä, tai että ulkoistamisen seurauksena voi käydä niin, että palkka pienenee. Tai että vaikka työmarkkinoilta vaaditaan joustoa, niin yksittäinen ihminen harvoin on akrobaatti, kun kuitenkin elää vain kerran.

Louis ihmetteli muun muassa sitä, miksi korkeakoulutetut ihmiset päätyvät lentoemoiksi tai stuerteiksi. Haloo.

Juttelin Uchitellen kanssa lyhykäisesti hänen esityksensä jälkeen. "En koskaan anna ay-liikkeen maksaa majoitustani tai matkojani", mies kehui etiikkaansa.
"Teillä Suomessahan on hyvin, kun valtio auttaa" hän totesi.

No, onhan siinä eroa. Ja eroa lienee myös siinä, että Suomessa (pieni vientimaa) monet joukkoirtisanomiset saavat pontta Kiina-ilmiöstä, kun taas Yhdysvaltojen (suuri kotimarkkina) mass lay-offit ovat Uchitellen mukaan suureksi osin pelkästään kotoperäisiä.

Yhdessä asiassa olen kyllä Uchitellen kanssa samaa mieltä, firmojen kannattaisi joskus todellakin laskea, että kannattiko se irtisanominen sitten lopulta, tai oliko siitä ulkoistamisesta rahanarvoista hyötyä myös sillä vähän pidemmällä perspektiivillä.