Bussia odottaessa

"Minun pitäisi saada rahakkaampi työpaikka ensi kesäksi, jotta pystyisin maksamaan edes ruokani. Nyt vanhempani maksavat aivan kaiken", murehti nuori opiskelijapoika minulle odottaessamme yhdessä kampukselle ajavaa bussia.

Edelliskesänä hän oli ollut töissä Washington DC:ssä luonnonhistoriallisessa museossa. Kuulemma ihan kiva työpaikka hyönteisosastolla. (en minä vaan ikinä... hämähäkit yäk!).

Sanoin hänelle, että murehtii turhaan. Ostaa sitten joskus vanhempana ja rahakkaampana vaikkapa tuolloin jo eläköityneille vanhemmilleen laivaristeilyn Suomeen.

Kävi ilmi, että tämä opiskelijanuorukainen, kutsutaan häntä nyt vaikka nimeltä Mike (en kysynyt nimeä) poti jonkinlaista väliinputoajaikäluokan angstia.

Miken isä oli töissä johtajana FDA:ssa veriosastolla (USA:n lääke- ja elintarviketurvallisuusviranomainen - juuri se, joka käännyttää Celebrat, Vioxxit markkinoilta ja vaatii Orionilta lisätutkimuksia Simdaxista). "He is responsible for blood", Mike sanoi.

- No se on tärkeää työtä, vakuutin hänelle. "Olet varmaankin ylpeä isästäsi?"

"Hän keksi AIDS-testin." Mike totesi, mutta lisäsi samaan hengenvetoon:

"Kuinka minä voisin ikinä saavuttaa jotain sellaista?"

Niinpä... Voisi taas siteerata DNA-mainosta ja sanoa "elämä on..."

USA:n yliopistoelämässä keskustellaan muuten kovasti siitä, että yliopistot haluaisivat mielellään ottaa opiskelijoiksi vain erittäin varakkaiden vanhempien lapsia. Syy on selvä. Alumnien lahjoitukset tuovat yliopistolle merkittävän määrän rahaa. Istuin eilen esimerkiksi Cornellin Kennedy-hallin isossa auditoriossa ja huomasin, että tuolien käsinojiin oli kirjoitettu lahjoittajien nimiä.